Korvauksettomat ylityöt - keino lisäarvon kasvattamiseen

Työttömyys on kiinteä osa kapitalismia ja yksi keino entistä suuremman lisäarvon puristamiseksi työläisistä. Siksi työttömyyden poistaminen on mahdoton tehtävä kapitalistisen järjestelmän puitteissa. Työ- ja elinkeinotoimistoissa oli syyskuun lopussa yhteensä 284 900 työtöntätyönhakijaa. Se on 43 600 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

Marx totesi, että työväenluokan työllistetyn osan ylityö paisuttaa sen varajoukon rivejä, kun taas päinvastoin se lisääntynyt painostus, mitä viimeksi mainittu kilpailullaan harjoittaa edelliseen, pakottaa sen ylityöhön ja alistumaan pääoman käskyihin. Se, että työväenluokan toinen osa tuomitsee ylityönsä kautta toisen osan pakotettuun joutilaisuuteen ja päinvastoin, tulee rikastumisen välineeksi yksityiselle kapitalistille ja jouduttaa teollisuuden vara-armeijan tuotantoa  yhteiskunnallisen kasautumisen edistymistä vastaavasti. (Pääoma I, s. 571 – 572, Vaasa, 2013)

Työ- ja elinkeinoministeriön alkusyksystä julkaiseman työolobarometrinloppuraportin  mukaan joustavat työajat ovat lisääntyneet työpaikoilla viime vuosina. Vuonna 2012 liki 60 prosenttia palkansaajista oli tehnyt ylitöitä. Vielä vuonna 2009 osuus oli 45 prosenttia. Yleisimmin, lähes 40 prosentissa tapauksista, ylityö korvataan vapaana. Korvauksettomia ylitöitä teki 12 prosenttia työntekijöistä.   


Paitsi, että korvauksettomat ylityöt ovat osa harmaata taloutta,  josta koituu yhteiskunnalle sadoissa miljoonissa euroissa laskettava verotulojen vuosittainen menetys, ne ovat keino absoluuttisen lisäarvon kasvattamiseen.  


Lisäarvon tuotanto perustuu Marxin mukaan työläisen kykyyn luoda työpäivänsä aikana enemmän arvoa kuin mitä häneltä kuluu oman työvoimansa uusintamiseen eli välttämättömien elinhyödykkeiden tuottamiseen. Palkatessaan työläisiä kapitalisti ostaa heidän työkykynsä, tulevan työnsä. Lisäarvon alkuperän salaisuus on siis siinä, että työvoiman kuluttaminen on samalla uuden arvon luomista.
 
Työvoiman arvo, työläisille maksettu palkka on pienempi kuin työvoiman kyky luoda työpäivän aikana uutta arvoa.  Lisäarvo edustaa sitä lisätyöaikaa, sitä osaa työpäivästä, jonka työläinen työskentelee kapitalistille ilmaiseksi ja jonka aikana luodun arvon se anastaa korvauksetta itselleen.


Työn tuottavuutta parantamalla työläisten tarvitsemien hyödykkeiden arvo laskee, koska niiden tuottamiseen menee vähemmän aikaa. Tämä merkitsee sitä, että myös työvoiman arvo laskee. Näin ollen työpäivän pysyessä samana ja lisätyöajan pidentyessä lisäarvo kasvaa ja työläisten riisto voimistuu. Työpäivän pidentämisellä tuotettua lisäarvoa Marx nimittää absoluuttiseksi lisäarvoksi ja sitä lisäarvoa, joka johtuu välttämättömän työajan lyhentämisestä ja sitä vastaavasta muutoksesta työpäivän molempien osien suuruudessa suhteelliseksi lisäarvoksi. (Pääoma I, s. 288-289, Vaasa, 2013)

Perusturva ilman nöyryyttämistä ja työstä kunnon palkka

Marx kysyi aikoinaan onko rakentaminen, kiven hakkaaminen tai sorvaaminen työläisen elämän ilmenemistä, elämää? Ja vastasi, että päinvastoin hänen elämänsä alkaa, kun tämä toiminta lakkaa, ts. ruokapöydän ääressä, kapakan penkillä, vuoteessa. Työn merkitys hänen kannaltaan ei ole siinä, että hän kutoo, kehrää, poraa jne., vaan siinä, että se on keino saada ansiota, joka antaa mahdollisuuden hankkia elämäntarvikkeita työvoimansa uusintamista varten.


Aamulehden julkaiseman kyselyn mukaan puolet suomalaisista käy töissä vain siksi, koska siitä saa rahaa. Mitä nuoremmasta on kyse, sitä suurempi merkitys rahalla on työssäkäynnin syynä ja yli 55-vuotiaiden joukossa on eniten niitä, jotka ovat innostuneet työstään sinänsä. Yli neljännes lopettaisi työt heti, jos saisi vaikkapa sen mahdollistavan lottovoiton tai perinnön.


Rahan hankkimisen mahdollisuus työvoimansa uusintamiseksi työn teon keinoin oli elokuun lopussa  viety 292 200 työikäiseltä suomalaiselta. Samaan aikaan suuri joukko ihmisiä tekee palkatonta työtä työelämävalmennuksessa, työkokeilussa ja työharjoittelussa 9 euron päivittäisellä kulukorvauksella. Nyt palkattoman työn määrää suunnitellaan lisättäväksi koskemaan kaikkia työttömiä. Härskiä toimintaa työttömien syyllistämiseksi ja kyykyttämiseksi tällaisen joukkotyöttömyyden vallitessa.


ILO:n määritelmän mukaan pakkotyö on kaikenlaista työtä tai palvelusta, joka jonkin rangaistuksen uhalla vaaditaan joltain henkilöltä ja johon henkilö ei ole vapaaehtoisesti tarjoutunut.


Kataisen hallitus toteuttaa kapitalistien luokkaetujen mukaista politiikkaa. Yrityksille myönnettiin viime keväänä yli miljardi euroa vastikkeetonta toimeentulotukea verohelpotusten muodossa ilman minkäänlaista työllistämisvelvoitetta. Elokuussa sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko ehdotti vastikkeellisen sosiaaliturvan käyttöönottoa. Julki tulleiden tietojen mukaan, kaikki työttömät joutuisivat tekemään työvelvoitteen alaista työtä tunnin-pari päivässä. Tällaisesta työstä kieltäytyminen pienentäisi sosiaaliturvan määrää. Mielestäni tuo täyttää hyvin ILO:n pakkotyön määritelmän. Tällä hetkellähän  vapaaehtoistyöhön osallistumisesta rankaistaan työttömyysturva eväämällä.  Näin ainakin kesällä esiin tulleessa parkanolaisen työttömän tapauksessa.

Vastikkeellisuuden muotoa  STM:lle hahmotelleen  Antti Parpon mukaan käytännössä kyseeseen tulisivat avustavat tehtävät kunnissa ja yrityksissä. Esimerkiksi kunnissa apua tarvitaan vanhuspalvelun kotiavussa, teknisellä puolella,  puistojen ja teiden kunnossapidossa. Kaupoissa tehtävä tavaroiden hyllytys ja pakkausapu kaupan kassoilla voisivat myös hyvin tulla kysymykseen työttömiä osallistettaessa. Perinteisesti nämä työt ovat kuuluneet palkkatyön piiriin.

Useassa kunnassa on käynnistetty yt-neuvottelut  henkilöstön vähentämiseksi. Sonkajärvellä kunnantaloutta tasapainoitettiin tänä vuonna työntekijöiden kahden viikon talkoovapailla ja lomautuksilla.  Viime kunnanvaltuuston kokouksessa kunnanjohtaja kehui toimenpiteiden purreen ja välitilinpäätös saadun pienesti ylijäämäiseksi. Jos työpakko toteutuu, kuntien on helpompi lähteä lomauttamaan henkilökuntaansa kun on olemassa reservi, joka tekee tarvittaessa lomautettujen työt palkatta. Sonkajärvelläkin lomautuksista voi tulla jokavuotisia toimenpiteitä talouden kuntoon saattamisen verukkeella.


Vaarana on myös että työvelvoite korvaisi todellisia työpaikkoja, kun tarjolla olisi ilmaista tai hyvin halpaa työvoimaa. Jos työnantaja saa itselleen ilmaista tai edes halvempaa työvoimaa lisärvoa tuottamaan, niin silloinhan se myös käyttää sitä. Jos kaikki työttömät laitetaan tekemään velvoitetyötä, niin hyvin todennäköisesti se vaikuttaa samaa työtä normaalissa työsuhteissa tekevien työllisyyteen.


Mielestäni nyt on koottava laajaa rintamaa ja torjuttava heti alkuunsa hallituksen suunnitelmat vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. On myös aloitettava kamppailu kunnon perusturvan puolesta.  Hyvä lähtökohta sille olisi vaikkapa toimeentuloturvan minimitasojen nostaminen1200 euroon kuukaudessa, verottomana asteittain seuraavan kolmen vuoden aikana. Tämä perusturva on taattava ilman byrokraattista nöyryyttämistä yhdeltä luukulta Kelasta jokaiselle työttömälle, opiskelijalle, eläkeläiselle, sairaalle, vammaiselle ja muille täysi-ikäisille, jotka eivät voi toimeentuloaan muuten turvata.


Työstä on maksettava sen tekijöille kunnollinen palkka. Minimipalkka tulee nostaa 1 800 euroon kuukaudessa. Tästä tarvitaan laki, joka koskee kaikkia työnantajia ja työntekijöitä, riippumatta heidän kotipaikastaan. Naisten euro ei saa olla pienempi kuin miesten, samasta työstä on maksettava sama palkka. Nuoria ei saa alistaa halpatyövoimaksi tai pakottaa prekaareihin työsuhteisiin. Työehtosopimusten yleissitovuutta tulee vahvistaa niin, että sopimuksia ei voi kiertää esimerkiksi vuokratyöfirmojen, alihankintaketjujen tai ns. nollasopimusten kautta. Ulkomaisille työntekijöille on maksettava suomalaisten työehtosopimusten mukaista palkkaa.    

Peli seis kuntateurastuksessa

Peli seis kuntateurastuksessa

Kataisen hallituksen suurkunta – ja sote- hanke yskii pahasti. Tässä kuussa voimaan astunut kuntarakennelaki velvoittaa kunnat liitosselvitykseen ja niiden tulee ilmoittaa valtiovarainministeriölle marraskuun loppuun mennessä, minkä kunnan tai kuntien kanssa se selvittää kuntien yhdistymistä. 

Iisalmen Sanomat uutisoi, ettei Iisalmen ympäryskunnissa ole intoa ryhtyä selvittämään kuntien yhdistymistä. Sonkajärven kunnanvaltuuston puheenjohtaja Mikko Mustosen mielestä selvitys on ihan turha ja hänen mielestään pitäisi odotella seuraavia eduskuntavaaleja ja katsoa, miten niiden jälkeen kunta-asiat maassa makaavat. http://www.iisalmensanomat.fi/uutiset/yla-savo/iisalmen-ymp%C3%A4ryskunnat-karsastavat-liitosselvityst%C3%A4/786471

Akatemiaprofessori Kaarlo Tuori kritisoi TV1:n  Päivän kasvo -ohjelmassa kunta- ja  

sote -uudistustuksen läpivientiä vaihtoehdottomuudesta, epädemokraattisuudesta ja niiden eritahtisuudesta. Lisäksi hän toi esille piittaamattomuuden perustuslaillisista näkökohdista. Hallitus on ripustautunut työssäkäynti- ja asiointialueisiin perustuvaan vahvojen peruskuntien malliin.  http://areena.yle.fi/tv/1953271


Aito keskustelu on mahdotonta, kun kunnille tarjotaan vain yksi vaihtoehto ja niiden pitää tehdä yhdistämisselvityksiä jo ennen kuin sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä ja sote-alueita koskeva lainsäädäntö valmistuu. Tästä syystä hallituksen jyräämä kunta- ja soteuudistus tulee viheltää poikki ja ottaa aikalisä.


Seuraavien eduskuntavaalien odottelu ei kuitenkaan riitä vaan tarvitaan vaihtoehtojen esittämistä, laajaa ja todellista kansalaiskeskustelua ympäri maata, kaikissa 320 kunnassa.  Olennaista on selvittää, millaisen kunnan asukkaat haluavat. Demokratiaan kuuluu, että keskustellaan avoimesti useista eri vaihtoehdoista. Ei se, että kulloinenkin hallitus esittää ainoan vaihtoehdon joka on pakko toteuttaa.


Hallitus perustelee kuntauudistuksen tarvetta kahdella pääargumentilla. Ensinnäkin edellisen hallituksen aloittaman kunta- ja palvelurakenneuudistuksen jatkamisella niin, että vahvistetaan kuntademokratiaa erilaisten ylikunnallisten ”hallintohimmeleiden” sijasta. Toiseksi rakenteita on muutettava, koska kunnat velkaantuvat, väestö vanhenee ja ns. huoltosuhde heikkenee. Tämän mukaan rakenteita keskittämällä jää palveluihin lisää resursseja.


Jättikunnissa demokratia rapautuu ja päätösvalta keskittyy käytännössä keskuskaupunkien johtoon. Sosiaali- ja terveyspalveluihin muodostuu entistä suurempia ja monimutkaisempia ”hallintohimmeleitä”, kun päätöksiä tehdään peruskuntien lisäksi vastuukunnan, sote-alueiden, erva-alueiden ja yliopistollisten keskussairaaloiden hallinnossa.


Ihmiset ja palvelujen tarpeet eivät vähene, vaikka kuntakokoa kasvatetaan. Talous ei myöskään parane sillä, että monta köyhää kuntaa lyö hynttyynsä yhteen.  Kannattaa myös muistaa, että kuntien menoista noin 90 prosenttia on lakisääteisiä. Kokemusten mukaan palvelujen keskittäminen suuriin yksiköihin ei tuo säästöjä tai tehokkuutta. Nykyisin usein keskuskuntia paremmin toimivat kehyskunnat joutuvat sen sijaan saneerauksen maksajiksi. Kuntakoon kasvaessa kunnallinen lähidemokratia kaventuu, eriarvoistuminen lisääntyy, niin suurten kaupunkien kuin koko Suomen reuna-alueet kuihtuvat ja lähipalvelut karkaavat yhä kauemmas kuntalaisten ulottuvilta.


Hallitus ei ole ottanut vaihtoehdokseen perustuslain mahdollistamaa demokraattisen maakuntahallinnon mallia. Useissa Euroopan maissa paikallishallinto on järjestetty kahden tai kolmen portaan mallilla. Niissä on peruskuntien hallinnon lisäksi laajempi aluekunta tai maakuntahallinto ja toisaalta kunnanosavaltuustoja tai muita lähidemokratian muotoja. Sekä peruskunnan että aluekunnan tai maakunnan päätöksentekoon valitaan vaaleilla edustajat.


Tällaista vaihtoehtoa voitaisiin pohtia meilläkin. Maassamme voitaisiin valita suorilla vaaleilla maakuntavaltuustot  ja kunnat jatkaisivat  nykyisellään. Maakuntavaltuuston alaisuuteen koottaisiin nykyistä hajanaista ja epädemokraattista seudullista ja maakunnallista hallintoa, kuten sairaanhoitopiirit, seudulliset kuntayhtymät, maakuntaliitot ja ely-keskukset. Maakuntatasolla voitaisiin hoitaa erikoissairaanhoito, jotkut erityistason sosiaalipalvelut, maakunta- ja seututason yleiskaavat, laajat liikennehankkeet ja seutuliikenne, pelastustoimi, elinkeinopolitiikka ja seudulliset ympäristöasiat. Niillä voisi olla ainakin koordinoivia tehtäviä myös toisen asteen ammatillisen koulutuksen järjestämisessä.


Maakuntavaltuustojen rahoitus voisi tulla pääosin valtionosuuksina, joilla voidaan myös tasoittaa alueellisia eroja. Tämä malli olisi demokraattinen, koska siinä säilyisi perustuslain mukainen asukkaiden itsehallintoon nojaava lähidemokratia. Palvelujen tuottamisessa olisi selkeä työnjako ja siinä myös reuna-alueet kyettäisiin huomioimaan.  Kunnat hoitaisivat edelleen muun muassa päivähoidon, koulutoimen, terveyskeskukset  ja vanhusten lähipalvelut.


Näin peruspalveluja voitaisiin kehittää asukkaita kuullen, kunnan eri osien tarpeet huomioon ottaen ja ensisijassa kunnan itse tuottamina lähipalveluina. Kuntien palvelujen rahoitusta voidaan vahvistaa niiden valtionosuuksia ja yhteisövero-osuuksia lisäämällä, saattamalla pääomatulot kunnallisverotuksen piiriin ja muuttamalla kunnallisvero progressiiviseksi eli tulojen mukaan kiristyväksi.

Kaivostoiminta kansallistettava ja riippumaton ympäristöhallinto palautettava

Ajamalla suomalainen kaivosteollisuus alas, kaivostoiminta siirrettiin lähes kokonaan globaalien kaivosyhtiöiden käsiin. Ne vievät korvauksetta luonnonrikkaudet ja jättävät jälkeensä ympäristötuhot. Suomeen on suunnitteilla 10–18 uutta kaivosta tämän vuosikymmenen aikana. 

Kaivoksia perustetaan yhä pienempien pitoisuuksien alueille.
Tästä johtuen tulevaisuudessa kaivosalueilla siirrellään, murskataan, kasataan, huuhdellaan ja läjitetään yhä suurempia massoja ja käytetään yhä suurempia kemikaalimääriä. Tämä aiheuttaa yhä suurempia ongelmia ympäristölle ja seutujen asukkaille.


Vuonna 2011 yhden päivän aikana jo yksistään Talvivaarassa käytettiin rikkihappoa 18, lipeää 9, rikkiä 3 ja vetyä 2 rekkalastillista. Parhaillaan siellä vuotavan kipsisakka-altaan vesimäärä vastaa yli 15 000 täysperävaunullisen säiliöauton tai puolen tusinan öljytankkerin kapasiteettia. Kaivos on muutaman vuoden aikana tehnyt ennen näkemätöntä tuhoa alueen erämaajärville ja vesireiteille ja vaikutukset näkyvät jo yli sadan kilometrin etäisyydellä.  


On hyvä, että SKP:n keskuskomitean ehdotuksessa Vastarinnan ja vaihtoehtojen toimintaohjelmaksi vaaditaan kaivosteollisuuden ottamista yhteiskunnalliseen omistukseen. Vaikka valtionyhtiöt eivät olekaan mitään sosialismin saarekkeita kapitalismissa, voivat ne olla keino valvoa riskialtista yritystoimintaa, sekä pitää kansallisen omaisuuden tuotot kotimaassa


Nykyiset valtion toimet, joilla ylikansallisia yhtiöitä houkutellaan maahan ovat suorastaan itsetuhoisia. Suomi lienee ainoita maita Euroopassa, jossa valtio etsii malmia verovaroin ja myy esiintymät pilkkahintaan kaivosyhtiöille tarjouskilpailussa.  Valtiollisen Geologian tutkimuskeskuksen panostukset  malmin etsintään ovat viime vuosina olleet noin 10 miljoonaa euroa vuodessa.

Valtio on maksanut kaivosyhtiöille suoria yritystukia 32 miljoonaa euroa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Lainoja ja takauksia sen on maksanut saman ajanjakson aikana noin 30 miljoonaa euroa. Valtio on myös investoinut valtavasti kaivosten tarvitsemaan infrastruktuuriin ja koulutukseen. Pelkästään Talvivaarassa valtio on rahoittanut alueen sähkölinjan, rautatien ja teiden rakentamista 50 miljoonalla eurolla.  

Keskuskomitean ehdotuksessa Talous ihmistä varten, ei päinvastoin –aloitteeksi aivan oikein vaaditaan uutta, malmivaroja tuleville polville säästävää kaivoslakia, joka antaisi myös lisävaltuuksia ympäristötuhojen estämiseen, kieltäisi uraanikaivokset ja säätäisi kaivosveron.

Mielestäni on vaadittava myös riippumattoman alueellisen ympäristöhallinnon palauttamista ja riittäviä resursseja sen käyttöön. Tapaus Talvivaara osoittaa, että muutaman vuoden takainen päätös sulauttaa alueelliset ympäristökeskukset ely-keskuksiin oli virhe. Kun saman viranomaisen tehtävänä on valvoa ympäristön tilaa ja edistää yritystoimintaa, ristiriita selvä.

Myös suljetuista kaivoksista aiheutuu ympäristöhaittoja ja päästöjä. Tästä syystä kaivoksilta on jo niiden toimiessa kerättävä varoja lakkautettujen kaivosten jälkihoitoon.

Nykyään kaivosten ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten arviointeja tekee muutama konsulttiyhtiö kaivosyhtiön tilauksesta. On siirryttävä malliin jossa viranomainen tilaa ja yhtiö maksaa arvioinnit. Näin konsulttien ja yhtiöiden liian läheisiä suhteita voitaisiin purkaa.

Kaivosten lupaehtoihin pitää kytkeä vaatimus uutta tuotantoa, innovaatiota ja työpaikkoja tuovasta jatkojalostuksesta. Lupaehdot pitää myöntää ehdollisina, jolloin niiden toimintaa tarkastellaan määräajoin käytännön toiminnan toteutumisena.